Miten suhtautumiseni liikuntaan ja omaan treenaamiseen on muuttunut?

Olen kunnianhimoinen ihminen, joten tavoitteita tulee asetettua itselleni niin töissä, arjessa kuin urheillessakin. Välillä tavoitteet saattavat muuttua matkan varrella, mutta aina jotain kohti täytyy mennä ja pienenä perfektionisminä epäonnistuminen ja sen käsittely tuottaa välillä haasteita. Toki tavoitteita täytyykin olla, jos haluaa saavuttaa jotain, mutta täytyykö niitä asettaa itselleen koko ajan elämän jokaisella osa-alueella? Nyt mietin lähinnä omaa urheilemista ja sen tavoitteita. Pitääkö olla tavoite vai riittäisikö joskus vain liikkuminen liikkumisen ilosta?  Entä, jos tavoitteet ja motivaatio tulee ulkonäöllisistä syistä, onko se järkevää tai tervettä?

Nuorempana tuli harastettua monipuolisesti kaikenlaista ja tällöin se ei ollut niinkään tavoitteellista. Kävin treeneissä, koska pidin siitä ja siitä tuli hyvä fiilis. Jossain vaiheessa ajatusmaailmani muuttui ja halusin olla jonkun tietyn näköinen tai kokoinen.. Surullista, että suurin motivaationi ja tavoitteeni oli ulkonäölliset seikat, eikä tästä ole pitkä aika kun vielä näin ajattelin. Tänä sosiaalisen median kulta-aikana ei myöskään ole helppoa olla vertailematta itseään muihin ja välillä huomaan itsekin vielä sortuvan tähän.

Viime syksynä luulin, että haluan nousta fitnesslavalle ja aloitin treenaamaan Fitness Helsinki 2016 kisoja kohti. Tosin siinä sarjassa mihin olin menossa, oli voittajalle luvassa FIT -lehden kansikuva paikka, joten se oli se mitä lähdin hakemaan ja miksi halusin lavalle nousta. Kuitenkin tänä vuonna kyseinen kilpailu muuttui niin, ettei se enää ollutkaan osa fitnesskilpailua vaan tähän valittaisiin kisaajat hakemusten ja kuvien perusteella. Lähetin siis hakemuksen ja toivoin, että pääsisin mukaan. Tässä vaiheessa treenaminen oli nimenomaan sitä, että olen tietyn näköinen ja kokoinen ja suurin motivaationi tuli siitä.

Kun sain tietää etten päässyt kansikuvamalli kilpailuun mukaan, koin ehkä hieman epäonnistuneeni ja olin hetken aikaa pettynyt itseeni. Loppujen lopuksi suhtauduin kuitenkin yllättävän hyvin asiaan ja pääsin siitä nopeasti yli, sillä jotenkin kai alitajuntaisesti tiesin, etten tule lavalle nousemaan. En vain yksinkertaisesti nähnyt itseäni lavalla. Olen onnellinen, että vedin kisadietin läpi, koska sinä aikana opin itsestäni niin paljon ja tajusin myös että fitness tai enemminkin fitnesskilpailut eivät ole minua varten.

Olin siis antanut kaikkeni tälle projektille ja yhtäkkiä olinkin tilanteessa ettei minulla ole mitään tavoitetta taikka päämäärää, sillä samaan aikaan valmistuin myös koulusta. Kirjaimellisesti olin suorittanut  puoli vuotta, oli koulua, työharjoittelua, oma työ ja kisadieetti. Se oli niin henkisesti kuin fyysisestikin rankkaa. Huomasin, että kyllästyin käymään salilla, sillä siitä tuli suorittamista, salille oli mentävä vaikka ei olisi huvittanut, luonne kun ei antanut periksi.

Mielenkiintoni heräsi kehonpainoharjoitteluun ja siihen mitä kaikkea omalla kropalla voi saadakaan aikaan. Aloitin melko pian lattia-akrobatiakurssin ja ensimmäisen kerran jälkeen olin rakastunut. Treenini alkoivat olemaan enemmän akrobatiavoimistelua sekä kehonpainoharjoittelua HIIT tyylillä, perinteinen raudan nostaminen ei kiinnostanut.
Ensimmäistä kertaa tällä viikolla havahduin siihen, että haluan mennä puntille, haluan pitkästä aikaa päästä kunnolla nostamaan rautaa. Oma suhtautumiseni liikuntaa kohtaan on muuttunut viime aikoina ja olen taas löytänyt sen liikkumisen ilon, mikä oli hieman kadoksissa. Olen myös viimein löytänyt tasapainon niin liikunnan kuin ravinnonkin saralla, joten voin sanoa, että tällä hetkellä voin kokonaisvaltaisesti hyvin!

Tehkää niitä asioita mistä nautitte ja kuunnelkaa omaa kehoanne, silloin niin mieli kuin kroppakin kiittää! :)

-Miikku